Leppävaaran VPK on perustettu vuonna 1925. Koneella kirjoitetun perustamiskirjan otsikkona on ”Sopimuskirja”. Valokopiojäljennös asiakirjasta on liitteenä ilmeisesti vuonna 1975 laaditussa historiakatsauksessa ”Leppävaaran VPK:n 50-vuotistaipaleelta.” Tämä yhdeksän konekirjoitusliuskaa käsittävä historiakatsaus on painettu lähes sellaisenaan vuonna 1977 julkaistuun Suomen Palontorjunta -historiateoksen I osaan (Uudenmaan ja Kymen läänin hakuteos).
Vuoden 1975 katsauksen jälkeen seuraava historiakatsaus on koottu seuraavien 25 vuoden ajalta palokunnan 75-vuotisjuhlaan vuonna 2000. Tässä katsauksessa on olennaisena osana palokunnan toimitalohanke 1980-luvun lopulla.
Seuraava katsaus on laadittu 85-vuotisjuhlaan vuonna 2010 ja siinä pääpaino oli luonnollisesti edeltäneiden 10 vuoden tapahtumissa. Edellä mainittujen historiakatsausten lisäksi palokunnalla on tallessa jatkosodan alkuvaiheesta palokunnantalolla päivystaneen sammutusryhmän päiväkirja. Palokunnan aktiivisin osa oli kuitenkin jo elokuussa 1941 määrätty sotilaspalotoimen palvelukseen ja se oli lähtenyt sammutusautoineen sotatoimialueelle. Palokunnan päällikkö, Bergansin tilan omistaja K.A. Koskenala, oli nimitetty luutnanttiin rinnastetuksi 2. luokan sotilasvirkamieheksi ja sammutusjoukkueen johtajaksi. Vanhan VPK-talon kerhohuoneen seinällä oli vielä 1970-luvulla valokuva Koskenalasta sotilasvirkamiehen asussa. Kansallisarkiston digitaaliarkistossa on mikrofilmattuina sotilaspalokuntien sotapäiväkirjoja, joista kuvastuu muun muassa leppävaaralaisten sotilaspalokuntalaisten elämä sotatoimialueella.
Palokunnan toiminnasta muodostunut asiakirja-aineisto on kuitenkin kokonaisuudessaan tallella vasta 1960-luvun lopulta alkaen.
Sitä edeltävältä ajalta on hieman kirjeenvaihtoa ja huvitilaisuuksien lupapäätöksiä. Suurin osa asiakirjoista on kuitenkin vuosien aikana joutunut kadoksiin, toivottavasti ei kuitenkaan lopullisesti hävinnyt.
Nyt käsillä olevan historiakatsauksen tarkoituksena on paitsi olla ohjelmanumero 90-vuotisjuhlassa, hieman helpottaa tulevan 100-vuotishistoriikin kirjottajan tehtävää.
Toimintaympäristön muuttuminen
Palokunta perustettiin silloisen Albergan rautatiepysäkin ympärille kehittyneeseen asutuskeskukseen. Alueen päämaanomistajat, Bergansin ja Albergan tilojen omistajat, olivat kaavoittaneet suuren osan tilojen muusta kuin peltomaasta asuntotonteiksi, jotka olivat menneet hyvin kaupaksi. Asukkaiden myötä alueelle oli tullut myös erilaista elinkeinotoimintaa. Rakennukset olivat pääosin puisia kaksikerroksisia satulakattoisia yhden tai kahden perheen taloja. Niiden rakenne tuli myöhemmin 1970 ja -80 luvuilla hyvin tutuksi Leppävaaran VPK:lle, kun monet talot olivat asemakaavoituksen viivästyessä jääneet autioiksi ja syttyivät tuleen eri syistä. Suuri osa palokunnan perustajajäsenistä oli paikallisia kauppiaita. Perustamisajankohtana ei varsinaista kunnallista palotointa vielä ollut ja vapaaehtoiset palokunnat syntyivät asukkaiden tarpeesta turvata oma asuin- ja toimintaympäristönsä. Toiminnan rahoituskin perustui yhdistysten omaan varainhankintaan, kuten arpajaisten, keräysten ja huvitilaisuuksien tuottoon. Vasta vuoden 1933 palolaki määräsi palotoimen kunnan erityistoimialaksi ja velvoitti perustamaan palopäällikön virat ja ylläpitämään palokuntia, joita saattoivat olla myös vapaaehtoiset palokunnat, jos ne tehtävään sitoutuivat. Niin Leppävaaran VPK:stakin tuli 10 vuotta perustamisen jälkeen kunnallinen palokunta, mikä asema sillä on edelleenkin.
Sodan jälkeen asutus Leppävaarassa laajeni jälleen voimakkaasti, kun valtio lunasti laajoja maa-alueita ja kaavoitti niitä Karjalasta tulleen siirtoväen ja maanhankintalain mukaan asuntotontin hankintaan oikeutettujen rintamasotilaiden tonteiksi. Tonteille nousi pääasiassa silloisen asutushallituksen tyyppipiirustusten mukaisia ns. rintamamiestaloja, joiden rakenne sekin tuli palokunnalle valitettavan tutuksi myöhemmässä vaiheessa. Leppävaaran VPK:n toiminta-alueelle Laajalahteen nousi SOK:n rakentama asuntoalue, jossa oli kaksikerroksisia rivitaloja ja parikymmentä yhden perheen asuintaloa. Alueelle rakennettiin myös yksityinen vesijohtoverkko, johon kuului kaksi palopostia. Palopostien vieressä oli punaiset kopit, joiden avain oli rikottavan lasilevyn takana olleessa kotelossa. Kopeissa oli pystyputki ja palopostin avain, koska palokunnilla ei sellaisia maalaiskunnassa vielä ollut. Siellä Leppävaaran VPK kävi ajoittain harjoittelemassa palopostiselvityksiä.
1950-luku oli Leppävaarassa rauhallisen kehityksen aikaa. Vuosikymmenen puolivälissä kylään saatiin kuitenkin oma oppikoulu, kun Leppävaaran Yhteiskoulu aloitti toiminnan nyt jo puretussa parakkityyppisessä puurakennuksessa. Espoon kunta alkoi kuitenkin tällä kymmenellä kehittyä voimakkaasti. Hagalundin kartanon maille alettiin rakentaa Tapiola-nimen saanutta asutuskeskusta ja Teknilliselle korkeakoululle alettiin rakentaa uusia tiloja Otaniemeen. Vilkas rakennustoiminta lisäsi hälytysmääriä. Osan lisääntyneestä tehtävämäärästä sai osakseen 1952 Leppävaaran VPK:n alaosastoksi perustettu Laajalahden VPK, joka erosi omaksi yhdistyksekseen jo kahden vuoden kuluttua. Sen toiminta hiipui toimitilaongelmiin 1970-luvun alussa. Asukasluvun ja rakennuskannan lisääntymisen myötä palokuntien tehtävämäärät ja toimintavalmiusvaatimukset lisääntyivät niin, ettei yksinomaan kansalaistoimintaan perustuvaa VPK-järjestelmää pidetty riittävänä.
Niinpä kuntaan perustettiin ensimmäisenä maalaiskuntana koko maassa pieni vakinainen palokunta, joka aloitti toimintansa 1.3.1956. Sen vahvuus oli esimies ja kahdeksan palomiestä. Työvuoron vahvuus oli kolme miestä ja paloasema oli Kilon VPK:n talolla. Vuosikymmenien mittaan vakinaisen palokunnan henkilöstö lisääntyi ja uusia paloasemia rakennettiin. Pelastustointa alettiin myös hoitaa yhteisesti aluksi sopimusperusteisesti joidenkin naapurikuntien kanssa ja viimein vuonna 2003 aloitti lakisääteisenä yhteistoimintana Espoon kaupungin organisaatioon kuuluva Länsi-Uudenmaan pelastuslaitos. Sen toimialueena on nykyisin läntisen Uudenmaan 10 kuntaa. Laitoksella on n. 500 työntekijää ja sen 12 vakinaisesti miehitetyllä paloasemalla on työvuorossa kerrallaan n. 70 henkilöä. Sopimuspalokuntia, joista Leppävaaran VPK on yksi, alueella on 40.
1960-luvun alussa Leppävaaran nousivat ensimmäiset yksittäiset asuinkerrostalot ja 1970-luvun alussa alettiin Perkkaalle rakentaa kerrostalokaupunginosaa ja aseman taakse pellolle nousi määräaikaisella rakennusluvalla Suomen ensimmäinen nykyaikainen ostoskeskus, Maxi-market. Samaan aikaan Espoon kaupunki ja Leppävaarassa suuret maa-alueet omistanut Helsingin kaupunki pääsivät sopimukseen näiden alueiden kaavoittamisesta ja nykyinen kerrostalokaupunginosa alkoi vaiheittain syntyä. Samaan aikaan ajoittuu myös Kehä I:n ensimmäisen version valmistuminen. Urheilukentälle tuli Galleria kauppiastavaratalo ja terveyskeskus.
Tällä vuosituhannella on Maxin tilalle tullut Sellon kauppakeskus monipuolisine palveluineen, Kehä I on pitkältä osalta louhittu tunneliin ja suurkaupunkimaisen ilmeen Leppävaaralle antavat kolme korkeaa kerrostaloa. Varsinaisen Leppävaaran alueella asuu nyt yli 30.000 henkilöä.
Palokunnan vaiheita aikajärjestyksessä
Perustaminen
Vuoden 1975 historiakatsauksessa on eräästä perustajajäsenestä, arkkitehti B. Blomista lisätietona, että hän on mm. suunnitellut Perkkaan kappelin ja perustamisajankohtana ollut Suomen Palosuojeluyhdistyksen asiantuntija-avustaja. Katsauksen laatijaa on Blomin henkilö jäänyt kuitenkin kiinnostamaan edelleen. Hakuteoksista onkin selvinnyt, että arkkitehtityönsä ohella Blom oli jo vuonna 1891 nimitetty Tampereen kaupungin sivutoimiseksi palomestariksi, jota nimitystä silloin käytettiin palopäälliköstä, ja että Tampereen vakinaisen palokunnan tultua perustetuksi vuonna 1898 hän oli toiminut sen päällikkönä vuoteen 1903 asti. Yleisten palokuntalaiskokousten pöytäkirjojen mukaan Blom oli osallistunut niihin ainakin vuosina 1910 Helsingissä ja 1913 Tampereella Helsingin VPK:n jäsenenä. Vuonna 1921 hän oli ollut Suomen Palosuojeluyhdistyksen perustajajäsenenä. Asiantuntemusta siis on ollut käytettävissä. Ei palokunta muutenkaan aivan tyhjästä syntynyt. Pitäjänmäen VPK:n verkkosivuilla on tieto, että se vuonna 1911 perusti erillisen Albergan komppanian, josta myöhemmin on tullut Leppävaaran VPK.
Pitäjänmäen VPK:n päällikkönä oli tuolloin Mäkkylän virkatalon vuokraaja, luutnantti Karl Kavaleff. Kavaleffin kuoltua keväällä 1913 on elokuussa 1913 lehti-ilmoituksella kutsuttu itsenäisen vapaaehtoisen palokunnan perustamisesta kiinnostuneita henkilöitä Albergan, Kilon ja Mäkkylän alueelta kokoukseen Thorstorp-seuratalolle päättämään tällaisen palokunnan perustamisesta. Ilmoituksessa kutsujina olivat M. Slöör, jonka vaimo omisti Albergan kartanon, ja H.G Nymalm, joka oli Kilon kartanon omistaja. Muuta tietoa tästä kokouksesta ei toistaiseksi ole käytettävissä. Perustamispäivänä otetussa valokuvassa kiinnittää huomiota, että palokunta seisoo selvästi harjoitellussa muodossa, jäsenillä on käsivarsinauhat, joissa on metallinen palokuntatunnus ja joillakin jäsenillä on käsissään hälytystorvet. Tästä voitaneen päätellä, että kylässä on ollut palokuntatoimintaa jo ennen VPK-yhdistyksen perustamista.
Toimitilat
Perustamishetkellä vuonna 1925 palokunnalla ei tietenkään voinut olla omaa toimitilaa. Sen kalustoa, joka aluksi oli Albergan kartanon lahjoittama miesvoimaruisku, 30 metriä letkua ja hieman raivauskalustoa, säilytettiin Bergansin tilan liiterissä. Silloiset hamppuletkut, jotka kastuessaan kovettuivat jäykiksi ja oli välttämättä käytön jälkeen kuivattava, kuivattiin talviaikana esimerkiksi Mansikkalan leipomon uunin päällä tai muissa vastaavissa paikoissa.
Jo vuonna 1930 palokunta rakensi itselleen toimitalon valtion omistamasta Mäkkylän tilasta vuokratulle tontille silloisen Valtatien, nykyisen Lintuvaarantien varrelle. Vuokratontin palokunta sai vuonna 1953 lunastaa omakseen. Oman, rakennusaikaisten mittapuiden mukaan täysin ajanmukaisen palokunnantalon rakentaminen yhdistystoiminnan lähtökohdista on ollut melkoinen suoritus. Uudella paloasemalla oli alakerrassa autotalli ja kokoustila ja yläkerrassa kalustonhoitajan asunto. Rakennuksessa oli myös torni letkujen kuivaamista ja harjoittelua varten. Voidaan pitää todennäköisenä, että edellä mainittu arkkitehti Berndt Blom, joka on yksi VPK:n perustamissopimuksen allekirjoittajista ja on suunnitellut muun muassa 1929 valmistuneen Perkkaan kappelin, on palotoimen asiantuntijana ollut merkittävästi mukana rakennushankkeessa. Kun Leppävaaraan rakennettiin yleinen vesi- ja viemäriverkosto vasta 1950-luvulla, rakennuksen talousvesi saatiin tontilla olevasta kaivosta, saniteettijärjestelynä oli kuivakäymälä ja lämmityslaitteina pystyuunit. Näin varustettuna rakennus palveli palokuntaa lähes 60 vuotta. Pystyuunit tosin vaihtuivat 1950-luvulla öljykamiinoiksi ja puuliedet nestekaasuliesiksi. Koska 1930-luvulta on säilynyt vain muutamia asiakirjoja eikä muistitietoa enää ole saatavilla, ei ole varmaa tietoa siitä, milloin tontille rakennettiin erillinen kahden auton autotallirakennus. Vuonna 1947 kuitenkin auto oli siirretty tähän uuteen talliin ja alakerran rakenne ja käyttötarkoitus oli muutettu niin, että VPK vuokrasi alakerrasta tilat kahvilaliikkeen harjoittajalle ja alakertaan jäi palokunnan käyttöön vielä kerhohuone. Kahvila Punainen Kukko toimi talossa vuoteen 1951 asti, jolloin vuokrasopimus purettiin ja alakertaan tehtiin toinen asunto.
Kun palokunnan vuonna 1963 hankkima uusi sammutusauto ei mahtunut autotalliin, se saatiin sijoitettua naapuritontilla olleeseen Espoon Sähkö Oy:n autohalliin sitä vastaan, että yhtiö sai käyttää palokunnan tonttia linja-asennustarvikkeiden varastointiin. Sähköyhtiön toiminnan uudelleenjärjestelyjen johdosta palokunta sai 1980-luvulla koko autohallin hallintaansa ja saattoi ottaa vastaan palolaitoksen tarjoaman toisen sammutusauton.
Vuonna 1977 palokunnan jäsenet peruskorjasivat talkootyönä VPK-taloa niin, että sen lämpöeristeet, ulkovuoraus, ikkunat ja ulko-ovet uusittiin. Ei talosta näin ajanmukaista saatu, mutta toiminnan vähimmäisedellytykset varmistettiin seuraavien runsaan kymmenen vuoden ajaksi.
Uuden paloaseman rakentamishanke käynnistyi 1980-luvun puolivälissä. Alueen maankäytön suunnittelu oli edennyt niin pitkälle, että kävi ilmeiseksi, että tontin käyttötarkoitus tulee muuttumaan ja että sen arvo saattaisi nousta niin, että uuden aseman rakentaminen tulisi mahdolliseksi.
Monivaiheinen rakennushanke, joka on kuvattu yhdistyksen historiakatsauksessa vuosilta 1975- 1999, päätyi muuttoon nykyiselle asemalle syksyllä 1989.
Asema on täyttänyt tehtävänsä hyvin. Tilojen käyttötarkoituksia on vuosien mittaan muutettu. Muun muassa talossa olleet kaksi asuntoa on otettu muuhun käyttöön.
Kaupungin kanssa tehdyn 25 vuoden vuokrasopimuksen umpeuduttua VPK on tuloksetta pyytänyt saada ostaa tontin. Vuokrasopimuskin on uusittu vain viideksi vuodeksi. Palokunta seuraa nyt tarkoin maankäytön suunnittelun etenemistä ja pyrkii varmistamaan toimintaedellytystensä säilymisen.
Autokalusto
Alkuun palokunnan kalustoa kuljetettiin ensimmäiseksi hälytystilanteessa käyttöön saadulla hevosella ja myöhemmin Bergansin tilan kuorma-autolla, kun se käytettävissä. Ensimmäinen paloauto rakennettiin omin toimin vuonna 1928 ostetusta Ford-kuorma-autosta. Siihen VPK:n kannatusyhdistys lahjoitti 600 minuuttilitran tuottoisen moottoriruiskun. Vuonna 1935 palokunta hankki toisenkin Fordin, josta tehtiin miehistönkuljetusauto. Palokunnan kerhohuoneen seinällä on valokuva, jossa palokunta on järjestyneenä näiden molempien autojen eteen.
Vuonna 1939 palokunta luopui avoautoista ja hankki siihen aikaan maaseudulla yleisesti linja-liikenteessä käytetyn seka-auton, jossa lyhyen linja-auto-osan jatkeena oli lyhyt lava. Lavalle sijoitettiin palokunnan Record-moottoriruisku ja tuhannen litran vesisäiliö, joka kytkettiin ruiskuun. Näin tällä autolla saatettiin aloittaa sammutustyö välittömästi palopaikalle saavuttua, kun aikaisemmin aikaa kului vedenottopaikan tiedusteluun ja ruiskun ja usein pitkänkin pääjohdon selvitykseen vedenottopaikalta palopaikalle. Miehistön kannalta auton lämpimät sisätilat olivat myös huomattava parannus. Kun jatkosodan alkuvaiheessa sotatoimialueelle oli järjestettävä palontorjunta, sinne perustettiin sotilaspalokuntia, joille pakko-otettiin kalustoa toimivista palokunnista ja komennettiin niistä miehistöä. Niinpä syksyllä 1942 lähti Leppävaaran VPK:nkin ydinjoukko sammutusautoineen ensin kokoontumispaikalle Malmin ampumaradan maastoon ja sieltä moottorimarssilla Viipuriin. Sijoituspaikat vaihtelivat ja joukko toimi ainakin Karhumäessä, Poventsassa ja Äänislinnassa, jossa auto vaurioitui tulipalossa. Leppävaaran miehet onnistuivat kuitenkin saamaan auton toimitetuksi junakyydillä takaisin Leppävaaraan. Auto korjattiin ja se palveli palokuntaa vuoteen 1963 asti.
Ensimmäisen tehdasvalmisteisen paloauton VPK hankki vuonna 1963. Ford F-600 alustalle rakennetussa autossa oli kiintopumppu, 2000 litran vesisäiliö ja ajanmukainen irtokalusto. Sen mukana hankittiin myös palokunnan ensimmäiset paineilmahengityslaitteet ja siihen saatiin palolaitoksen radioverkossa toimiva autoradiopuhelin.
Vuonna 1988 palokunta sai Espoon kaupungilta käytetyn, mutta vielä varsin käyttökelpoisen 12 vuotta nuoremman Sisu-sammutusauton. Se tuli korvaamaan vanhan Fordin, josta luovuttiin vuonna 1989, kun palokunta hankki säiliöauton. Tämä palokunnan oma säiliöauto palveli lähes 20 vuotta, kunnes pelastuslaitos otti huolehtiakseen siitä, että palokunnalla on asianmukaisen säiliöauto.
Vuonna 1989 palokunta hankki Mercedes-Benz miehistönkuljetusauton, joka on sittemmin uusittu. Nykyinen miehistöauto on merkiltään Volkswagen.
Vuonna 2010 palokunta hankki käyttöönsä neljännen ajoneuvon. Se on Mercedes Benz Sprinter -umpikuorma-auton korille palokunnan oman suunnitelman mukaan rakennettu miehistönkuljetus- ja jälkivahingontorjunta-auto. Siinä on 9 hengen miehistötilan lisäksi takaosassa hyvin varusteltu työskentelytila huoltotoimenpiteitä varten. Tilaa voidaan käyttää myös muun muassa vahingontorjuntakaluston kuljettamiseen.
Suojavarusteet
Jo vuonna 1926 palokunta hankki 30 miehelle nahkaiset messinkihelaiset kypärät ja siihen aikaan vapaaehtoisten palokuntien palokuntapukuina käyttämät valkoiset takit. Niistä viimeiset kappaleet ovat nähtävänä palokunnan kerhohuoneessa. 1930-luvuilla otetuissa valokuvissa nämä kypärät ovat edelleen käytössä, mutta harjoitustilanteissa henkilöstöllä on yllään umpihaalarit. Sodan jälkeen työskentelykypäriksi näyttävät tulleen vanhat ranskalaiset sotilaskypärät. 1950-luvun puolivälissä Espoon kunta hankki sopimuspalokunnilleen mustasta pressukankaasta tehtyjä sammutuspukuja ja jonkinlaista muoviainetta olleita kypäriä. 1960-luvulla sillinen kauppala korvasi ne saksalaisilla hopeanvärisillä CBM-kevytmetallikypärillä. Suojatakeiksi palokunta hankki irtovuorilla varustettuja polvipituisia vihreitä sammutustakkeja, joissa oli hakaskiinnitys. Niiden muoviainespinnoitus osoittautui kuitenkin huonosti lämpöä kestäväksi ja niistä luovuttiin muutaman vuoden käytön jälkeen. Tilalle palokunta hankki ruotsalaisia paksua villakangasta olleita sammutustakkeja. 1970-luvulla Espoon kaupunki luovutti sopimuspalokunnille sen aikaiset turvallisuusmääräykset täyttäneet vihreät umpihaalarityyppiset sammutuspuvut. Ne kyllä suojasivat palokuntalaisten omaa vaatetusta likaantumiselta, mutta kosteussuojaus hävisi muutaman pesukerran jälkeen. Parikymmentä vuotta ne olivat käytössä, kunnes palokunta 1990-luvun alussa hankki käyttöönsä ajanmukaiset näkyvilla heijastusnauhoilla varustetut kaksiosaiset tummansiniset englantilaiset Bristol-sammutusasut. Tämä sammutusasutyyppi tuli sittemmin vallitsevaksi koko maassa ja on edelleen käytössä. Suojausominaisuudet ja –vaatimukset ovat sittemmin kehittyneet ja pelastuslaitos toimittaa sammutuspukuja sopimuspalokunnille palokuntasopimuksen mukaisesti. Varustaakseen koko hälytysosastonsa ja ylläpitääkseen riittävää määrää vara-asuja palokunta on vuonna 1915 käynnistänyt suurehkon sammutuspukuhankinnan.
Suojakypäriksi pelastuslaitos toimitti 1990-luvun lopulla itävaltalaisia Heros-komposiittikypäriä. Eri henkilöstöryhmien erottamiseksi onnettomuuspaikoilla oli sopimuspalokuntien kypärien väriksi Espoossa ja myöhemmin Länsi-Uudenmaan alueella määrätty sininen. Kypäräsukupolvi ja -mallikin on sittemmin vaihtunut ja VPK on suorittanut täydennyshankintoja pelastuslaitoksen toimittamien kypärien lisäksi. 2010-luvulla palokunta on hankkinut kypäriin kiinnitettävät valaisimet ja savusukeltajille kypärämikrofonit radiopuhelinten käyttöä varten.
Ensimmäiset AGA-Airi paineilmahengityslaitteet palokunta sai käyttöönsä vuoden 1963 paloautohankinnan yhteydessä. Laitteita oli neljä. Ne vaihtuivat myöhemmin kaupungin toimittamiksi laitteiksi, joita uusittiin teknisen kehityksen mukaan. Kun pelastuslaitos ei saattanut sopimuspalokuntien osalta seurata laitteiden teknistä kehitystä, palokunta päätti vuonna 2012 hankkia itse seitsemän Dräger-paineilmahengityslaitetta tarpeellisine varailmasäiliöineen. Laitteisiin kiinnitettäväksi hankittiin myös turvahälyttimet. Uudet ilmasäiliöt ovat komposiittimateriaalia ja sen vuoksi huomattavasti aikaisempia kevyemmät. Tämä on lisännyt työskentelytehoa ja säiliötilavuuden pienenemisestä huolimatta pidentänyt työskentelyaikaa.
Pelastustoiminta
Ensimmäisten kymmenen vuoden aikana palokunnalla oli vuosittain noin kymmenen hälytystehtävää. Seuraavalla kymmenvuotiskaudella yhteensä 78 ja vuosittain siis keskimäärin noin kahdeksan. Tilastot vuosilta 1935–55 ovat puutteelliset. 1950-luvun puolivälistä vuosituhannen vaihteeseen lähtien tehtäviä on ollut vuosittain vaihtelevasti 20–50 vuodessa, keskimäärin noin 30, eli siis keskimäärin tehtävä joka toinen viikko. Alueellisen pelastustoimen aloitettua toimintansa vuonna 2003 on vuosittainen tehtävämäärä lähes kaksinkertaistunut. Viimeisten viiden vuoden aikana se oli 248, eli vuodessa n. 50 tehtävää, siis keskimäärin tehtävä viikossa. Erot eri vuosien välillä johtuvat suuresti sääolosuhteista, niiden mukaisesta maastopalojen ja myrskyvahinkojen määrien vaihtelusta. Myös laskentaperusteita on muutettu sellaisissa tilanteissa, joissa usea yksikkö hälytetään samaan tehtävään eri aikoina tai usean tehtävän aiheutuessa samasta luonnonilmiöstä ja seuratessa toisiaan yksiköiden palaamatta välillä asemalle.
Muiden kuin sammutustehtävien osuus hälytyksistä on jatkuvasti noussut ja se on otettu huomioon myös koulutuksessa ja kalustohankinnoissa.
Työturvallisuus
Onnettomuustilanteissa työskentelyyn ja niihin varautumiseen liittyy huomattava tapaturman vaara. Palokuntatoiminnan symboliksikin on heraldiikassa ja monissa tunnuskuvissa tullut suojakypärä. Palokunnan koulutuksessa oman turvallisuuden varmistaminen on keskeisessä asemassa. Tapaturmavaaran lisäksi on entistä enemmän alettu kiinnittää huomiota pelastustoiminnan terveysriskeihin, joiden joukossa erityisesti palamistuotteille altistumisesta aiheutuvaan syöpävaaraan.
Leppävaaran VPK on koko toimintansa ajan pyrkinyt varustamaan pelastushenkilöstönsä mahdollisuuksiensa mukaan hyvin. Se on käyttänyt runsaasti omia varojaan täydentääkseen pelastuslaitokselta saatua varustusta turvallisemmaksi. 2010-luvulla tällaisia hankintoja ovat olleet mm. lisäkypärät, -lisäsammutuspuvut, kypärävalaisimet, kypärämikrofonit ja lämpökamera.
Putoamisvaarallisella alueella työskentelystä on palokunnille annettu uudet ohjeet ja Leppävaaran VPK on pelastuslaitokselta saamansa köysikaluston lisäksi tehnyt täydennyshankintoja. Köysikaluston käyttö ja työskentely sillä varmistettuna on olennainen osa palokunnan koulutusohjelmaa.
Vuoden 2014 alussa sattui sammutustyön yhteydessä vakava vaaratilanne, joka oli omiaan entisestään lisäämään turvallisuustietoisuutta. Vuonna 2014 palokuntaan asetettiin työturvallisuustoimikunta, joka seuraa ja kehittää työturvallisuutta, tekee sitä koskevia aloitteita palokunnan johdolle ja muun muassa valmistelee asiaa koskevaa ohjeistusta.
Toimintaedellytysten turvaaminen
Pelastustoiminta kunnallisena sopimuspalokuntana on ollut ja lienee tulevaisuudessakin VPK:n toiminnan kulmakivi. Sen osina ovat myös jatkuva koulutus ja kaluston ylläpito.
Pelastustoiminta tarvitsee tuekseen kuitenkin myös toimitilat, hallinnon ja taloudelliset edellytykset.
Alkuaikana VPK:n talous perustui alueen suurten tilojen omistajien hyväntahtoisuuteen sekä VPK:n omien ja perustetun kannatusyhdistyksen järjestämien huvitilaisuuksien vaatimattomaan tuottoon. Ruisku- ja autokaluston hankintaan anottiin ja saatiin hankekohtaisia avustuksia kunnalta ja vakuutusyhtiöiltä. Oman talon valmistuttua siitä saatiin vähäisiä vuokratuottoja. Näin VPK-yhdistys sai juoksevat kulut ja talon rakentamista varten otetun lainan hoidettua. 1950-luvulla alkoi kunta maksaa sopimuspalokunnille pieniä vuosiavustuksia, joilla saatettiin kattaa polttoainekulut. Vuoden 1979 palokuntasopimuksen mukaan korvaustaso nousi merkittävästi niin, että se kattoi pelastustoiminnan kulut. Samalla kaupunki sitoutui periaatetasolla huolehtimaan sopimusten täyttämiseksi välttämättömistä kalusto- ja varustehankinnoista.
Leppävaaran VPK:n taloustilanne muuttui ratkaisevasti 1980-luvun lopulla, kun se möi tonttinsa ja osana kauppahintaa rakennutti nykyisen toimitalonsa kaupungilta vuokraamalleen tontille. Kun sopimuskorvaukset eivät olisi kattaneet uuden talon käyttökustannuksia, oli pääosa loppukauppahinnasta pyrittävä sijoittamaan turvallisesti ja tuloa tuottavasti. Alkuun sijoitukset pankkien sijoitustuotteisiin näyttivät voivan taata turvallisuuden ja kohtuullisen tuoton, mutta sittemmin yhdistys on päätynyt sijoittamaan espoolaisiin asunto-osakkeisiin. Kun uusimman palokuntasopimuksen mukaan pelastuslaitos suorittaa kiinteistön käyttökorvauksen lisäksi myös korvausta pelastustoimeen käytettävään kiinteistönosaan sijoitetusta pääomasta, on sijoitusasuntojen määrää voitu lisätäkin, jotta poistoista kertyvällä pääomalla saataisiin aikanaan asema peruskorjattua tai uusittua.
Palokunnan talous on vakaa, hälytysosaston jäsenistön määrä ja koulutustaso on tällä hetkellä riittävä. Käytössä on asianmukainen ja osittain hyväkin kalusto ja varusteisto. Epävarmuustekijä on kuitenkin tontin vuokrasopimuksen jatkuminen. Palokunnan mielestä paras ratkaisu olisi saada ostaa tontti. Palokunta jatkaa sitä tarkoittavia neuvotteluja.
Heikki Paajanen Kirjoittaja on palokunnassamme vuodesta 1972 toiminut jäsen.